Sain eilen jonkin oudon leipomisvimman ja tekaisin kääretortun. Se oli sellainen oikein juhlakääretorttu. Torttuun sisälle tuli mansikkasurvosta, kermaa, rahkaa ja murskattuja ranskanpastilleja. Päälle tuli samaa kerma-rahkaseosta ja kokonaisia pastilleja.  NAM! =) Jos tässä kohtaa mainostaminen sallitaan, niin www.myllynparas.fi sivuilta löytää aivan ihania reseptejä erilaisiin ruokiin ja leivonnaisiin. Tässä vähänaikaa sitten tehtiin murun kanssa mokkaneliöitä.

Rakkaani oli enemmän kuin tyytyväinen saapuessaan töistä kotiin ilta yhdeksältä ja valmiina oli sekä iltapala (Omatekoisia lohkopottuja ja possuvartaita, tosi iltapala), että tuo tekemäni kääretorttu. Ehkä sanonta "tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta" pitää paikkansa, ainakin meillä. No murunihan tästä innostu ja alko heti tivaamaan milloin teen toscakakkua. Asiasta on monta kertaa jo keskusteltu ja olen sanonut, että sitten vasta teen sitä, kun on perheessä enemmän, jotka sitä syö (itse kun en tykkää siitä). No, pitäähän sitä aina yrittää.

Työtkin loppu sitten, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Voi kun olisin niin mielelläni ollut töissä päiväkodilla pidempäänkin. Aivan ihana paikka se kyllä oli. Sellanen aika vanha, mutta niin idyllinen. Ja mikä parasta, työilmapiiri ja lapset olivat niin ihania. Löysin sieltä myös uuden tuttavuudenkin. Jännä, että joskus jonkun kanssa kemiat toimii niin hyvin yhteen, että vaikka on tuntenut toisen vasta viikon, tuntuu kuin olisi tuntenut jo kauan.

Tähän loppuun löysin aivan ihanan runonpätkän liittyen juuri tämänhetkiseen mielentilaani:

"En pyydä voimaa
koko matkalle.
Pyydän vain tukea siihen,
että pysyisin pystyssä
seuraavan askeleen.

En pyydä valoa
taivaan täydeltä.
Pyydän vain nähdä
valon kajon, joka näyttää
suuntaa pimeässä."

Kirjasta Hanna Ekola - Valoa
ja voimaa